수리산 – Surisan ja Kiipeilevät Korealaiset

Nyt onkin kai aika kertoa hieman paikallisista tavoista vapaa-ajanvieton suhteen. Olen tottakai vielä joutunut keskittymään paljon asuttautumiseen ja sosialisointiin, joten kunnon harrastukset ovat kuntosalin juoksumattoa lukuun ottamatta jääneet vähemmälle. Pari erittäin suosittua lajia olen kuitenkin kerennyt täällä huomaamaan ja päässyt niitä itsekin kokeilemaan ja seurailemaan.

Ensimmäinen laji on jalkapallo, jota yliopiston kentillä jatkuvasti pelataan. Pidän itse jalkapallosta paljon ja olemme yrittäneet suunnitella muutamien innokkaiden vaihtarityttöjen kanssa ihan vain tyttöjen keskeistä jalkapalloilua. Pojat ovat jo useammankin kerran päässeet pelailemaan, sillä Ajousta tuntuu löytyvän monen monituisia joukkueita, jotka pelaavat mielellään myös kansainvälisiä opiskelijoita vastaan. Pelaajien tasokin on hyvä noin harrastelijoiksi, joten pelejä on todella kiva käydä silloin tällöin seuraamassa, kun itsellä on hetki vapaa-aikaa. Kaiken lisäksi lähestulkoon mihin aikaan päivästä tahansa joku on pelaamassa, joten erityisiä peliaikatauluja ei tarvitse tutkia.

Ajoun jalkapallokentät

Vaihto-oppilaat VS. Korealaiset

Toinen ilmeisesti hyvin suosittu harrastus täällä on vuorilla patikointi. Etelä-Koreasta löytyy useita vuoria, joista varmasti löytyy sopivia reittejä lähes jokaisen tasoiselle patikoijalle, joten ei ole ihme, että monet korealaiset pääsevät jo lapsina tutustumaan patikointiin vanhempiensa kanssa. Olin itse aluksi hieman yllättynytkin siitä, kuinka usein patikointi tuli puheeksi paikallisten kavereiden kanssa. Itse en ole aiemmin koskaan kiivennyt oikealle vuorelle, sillä eihän Suomessa edes kunnon vuoria olekaan! Olinkin aluksi hieman epävarma, kun ystäväni kysyi, olisinko kiinnostunut lähtemään hänen kanssaan vierailemaan eräällä vuorella, mutta jos nyt aivan totta puhutaan, niin en kyllä oikeasti edes ymmärtänyt mihin lupauduin, kun vastasin myöntävästi kutsuun.

Alkuperäinen suunnitelma oli lähteä Seouliin, mutta edeltävänä yönä iskeneen lumisateen vuoksi päädyimme Gwanaksan (관악산) vuoren sijaan matalampaan Surisaniin (수리산). Itselläni ei tietenkään ollut kummastakaan vuoresta mitään hajua, kunhan seurasin perässä.

Alkumatka meni hyvin, vaikkakin välillä hieman jyrkemmät kohdat tuntuivat haastavilta lumen ja liukkaan saven takia. Tässä vaiheessa en kuitenkaan vielä lainkaan tiennyt kuinka raskas reissu oli edessä. Olin kaiken muun lisäksi myös vielä hieman puolikuntoinen edellisen viikon flunssani jäljiltä. Alkumatkasta saimme myös taivaltaa melko rauhallisissa merkeissä, kun vastaantulijoita ja kanssapatikoitsijoita näkyi vain harvakseltaan.  Matkan edetessä alkoi ihmisiä tulla enemmän vastaan ja loppumatkan raskaimmilla etapeilla olin jopa yllättynyt etenkin vanhempien ikäpolvien edustajien määrästä. Ja he olivat vielä alaspäin tullessaankin hyvin virkeän näköisiä! Toisaalta, uskallanpa veikata, että heillä on takanaan useampien vuosien kokemus eri vuorille kiipeilystä, joten täytyy antaa omalle aloittelijan kunnolleni pienet aplodit.

Matkan ensimmäisiä metrejä

Yöllä sataneet lumetkin sinnittelivät vielä Surisanilla

Täytyy kuitenkin sanoa, että vaikka loppuvaiheessa homma alkoi tuntua melko toivottomalta, etenkin viimeisten 600 metrin aikana, niin upeat näköalat tekivät reissusta kyllä kaiken sen vaivan arvoisen.

Vihdoin Seulgibong huipulla

Ylöspäin taisimme kiivetä noin kaksi tuntia ja alas pyrähdimme tunnissa. Alaspäin oli tottakai helpompaa tulla, joskin jalat kyllä tutisivat jo melkoisesti. Otimme suoremman ja jyrkemmän reitin, jossa suuren osan matkasta oli askelmat. Portaat olivat kuitenkin melko huteran oloiset ja maa vieläkin liukas, joten kyllä siinä sai melko tarkkaan katsella, mihin sitä jalkansa asetti.

Pysähdyspaikkoja alastuloreitin varrella

Kun vihdoin pääsimme alas, oli olo hyvin helpottunut, uupunut ja etenkin nälkäinen. Kävimmekin heti syömässä vuoren juurella boribappia (보리밥) ja juomassa makkolia (막걸리), eli riisiviiniä, joka on kuulemma jonkinlainen perinteinen juoma patikoinnin jälkeen. Ruuan jälkeen saatoin vihdoin alkaa nauttia suorituksen aiheuttamasta hyvästä olosta, ja nyt saatuani enemmänkin etäisyyttä tuohon jännittävään kokemukseen, voin jo sanoa, että taidanpa suostua mukaan seuraavallekin retkelle.